torstai 1. joulukuuta 2011

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita... liikennettä "the Sri Lankan Way"

Liikennekulttuuri Sri Lankassa on… no, mielenkiintoista. Ensinnäkin tiestö on vähintään haastavaa – näinä päivinä pitäisi avautua uusi ”high way” tyyppinen väylä saaren eteläosista pääkaupunki Colomboon. Tiestä tulee maksullinen ja sen ympärille tulee kuulemma verkot, jotka ensinnäkin estävät eläimiä tulemasta tielle ja tarkoituksena olisi kuulemma myös estää teiden varsilla tapahtuva kaupustelu (hedelmien, vihannesten yms.) Tien pitäisi lyhentää ajoaikaa Colomboon merkittävästi, mutta ainakin yksi autoilija kommentoi minulle, että on varma, että uudella tiellä nopeudet nousevat niin paljon, että lisää onnettomuuksien määrää valtavasti. Hän kuulemma ainakin toistaiseksi aikoo käyttää hitaampia reittejä, koska arvostaa elämäänsä enemmän kuin tunnin säästöä ajoajassa…

Liikennehän on tosiaan vasemmanpuoleista (joka jo allekirjoittanutta sotkee ihan tarpeeksi – kun olen nousemassa auton etupenkille, pyrin edelleen, joka ikinen kerta,  uskollisesti siihen kuljettajan paikalle. Vielä en ole päässyt kuitenkaan ajamaan. Ihme homma J ). Liikenteessä luonnollisesti toimii vahvemman oikeus: bussit/isot kuorma-autot ovat kingejä, sitten tulevat pikkubussit, henkilöautot, tuk-tukit, moottoripyörät, pyörät jne. Ja lisäksi sitten seassa pyörii ihmisiä, koiria, lehmiä, vasikoita, joskus kanoja yms. Kun matkasin Colomboon uusimaan viisumiani, olin liikkeellä pikkubussilla. Yhdessä vaiheessa ihan tavallisella kaksikaistaisella tiellä (siis yksi kaista suuntaansa) meitä oli rinnakkain bussi, pikkubussi (jossa itse olin kyydissä) ja vastaan tuli vielä kuorma-auto. Ja juu, oli siellä pientareella vielä yksi tuk-tukin. Hyvin mahduttiin rinnakkain. En kirkunut yhtään. Mutta lähettelin välillä hiljaa mielessäni varmuuden vuoksi yläkertaan viestejä sekä omalle kristittyjen Jumalalle, Buddhalle, Hindujumalille ja Allahille…ihan noin varmuuden vuoksi, kaikkia uskontokuntia kun täältä löytyy. Ja tämä siis ei ole pilkkaa kenenkään vakaumusta kohtaan.
Torvet soivat luonnollisesti jatkuvasti, mutta lähinnä informaationomaisesti – täältä tullaan, kannattaa väistää. Mutta täkäläiseen kulttuuriin ei kuulu kuitenkaan pätkääkään minkäänlainen raivoaminen tai nyrkinheristely muille – toisin kuin vaikka Venäjällä. Tai ihan kotoSuomessakin J Jos joku nyt oikein kovasti töppäilee, niin ohitettaessa saatetaan katsoa silleen hyvin pitkään ja merkitsevästi. Mutta ei siis raivota ollenkaan.

Automatkojen aikana en haluaisi välttämättä hirveästi seurata pelkästään tuota liikennettä (koska luotan kuljettajaan ja kohtaloon), mutta lukeminen ei oikein onnistu. Jos et yhtään seuraa liikennettä, niin äkkihidastukset ja jarrutukset tuntuvat häijymmiltä. Olenkin sen vuoksi keskittynyt havainnoimaan ympäristöä ja vaikkapa mielenkiintoisia nimiä, kylttejä tai yksityiskohtia. Tässä muutamia esimerkkejä: ravintolat ”Restaurant Eat Me” sekä ”Yes Place Restaurant”. Muotiliike, nimeltään ”New Lover”, jonka kyltissä on mustalla pohjalla vaaleanpunaisella nimi ja sydän…ja kyllä, oli ihan oikeasti muotiliike eikä mitään muuta. Sisustusliike ”Last Chance”, ei siis hautaustoimisto. Bussin takapuskurissa näin tarran, jossa sanottiin ”Don’t kiss me!”. Onhan se merkittävästi nätimpi tapa muistuttaa turvavälistä kuin oman autoni takaikkunassa oleva Kiroileva Siili tarra, jossa lukee ”Ei ny tartte p*****le päälle ajaa!”.
Busseista puheenollen: täältähän toki löytyy bussipysäkeitä, ihan katoksellakin varustettuja. Mutta bussit ottavat kyytiin tai niistä voi kyllä nousta pois ihan muuallakin… ja mielellään vauhdissa. Kyllä, vauhdissa. Bussit ajavat ovet avoinna ja yleensä hidastavat vain hieman tien reunassa ja matkustaja(t) voivat hypätä kyytiin tai pois. Luulin, että tämä on käytäntö vain ”maaseudulla”, mutta Colombossa näin yhdellä leveämmällä kadulla (missä oli 3 kaistaa suuntaansa), miten yksikin herra sujuvasti pujotteli ruuhkaliikenteen seassa keskimmäiselle kaistalle ja hyppäsi koko ajan liikkeessä olleen bussin kyytiin. Tehokas systeemi, vai mitä?  Eikun sama käyttöön vain HKL:lla, Turun kaupungin liikennelaitoksella ja muualla, eikös niin ? Pysyvätpähän linjat paremmin aikataulussa kun ei tarvitse pysäkille kokonaan pysähtyä ja lisäksi ei tarvitse kenenkään kirjoitella tulikivenkatkuisia asiakaspalautteita inhottavista kuljettajista, jotka tahallaan sulkevat oven juuri nenän edestä ja jättävät pysäkille. Jos et juoksemalla saa kiinni, niin voi voi… J

Liikennettä kyllä valvotaankin ja jokin aika sitten on tullut voimaan myös turvavyöpakko. Moottoripyöräilijät näyttävät käyttävän pääsääntöisesti kypäriä. Mutta mielenkiintoista tietenkin on sitten se, että monesti näkee moottoripyörällä liikkeellä olevan perheen, isä ajaa (kypärä päässä) ja vaimo istuu tarakalla ja lapsi edessä. Arvatkaahan onko noilla kahdella muulla kypärät päässä. Pimeässä ja hämärässä liikenteeseen tulee myös luonnollisesti kivasti lisähaastetta, ettei vain olisi liian helppoa.
Juuri tuon Colombon matkani aikana muuten vastaan tuli myös isompi kuorma-auto, jonka katolle oli köytettynä 5 kappaletta ruumisarkkuja. Oletan, että olivat tyhjiä ja menossa johonkin hautaustoimistoon. Mutta vannomatta paras. Jotenkin tuota liikennettä seurailtuani tuntui ihan luonnolliselta.

Äidilläni oli aikoinaan tapana, että olleessaan kyydissäni usein ”jarrutti” ihan huomaamattaan ja vaistomaisesti istuessaan hanttimiehen paikalla. Muistan, miten joskus naurettiin, että taitaa tulla auton lattiaan reikä. Tuon Colombon autoreissuni jälkeen kurkistin varovasti auton lattialla jalkojeni alla ollutta kumimattoa, sen verran monta kertaa huomasin itse muka jarruttelevani. Taisi siinä pieni syvennys olla ”jarrun” kohdalla.
Viisumin jatkamiseni Colombossa sujui oikein sutjakasti. Olin kuullut kauhujuttuja jopa 5-6 tunnin jonotuksista (mutta tuo tosin sesonkiaikaan ). Itselläni kesti jonotuksineen kaikkineen 2 tuntia, odotustila oli ilmastoitu ja löytyi hyvin istumapaikkoja. Rakennuksen oikeaan kerrokseen oli sokkeloisuudesta johtuen vähän haasteellista löytää, mutta ystävälliset ja hymyilevät virkailijat nappasivat aina väärässä jonossa palloilevan vaaleanpunaisen pyöreän länsimaalaisdaamin jonon ohi ja opastivat oikeaan suuntaan. Hienosti hoitui.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Norsuja, norsuja, norsuja..ja pikkasen ayurvedaa - matkakertomuksen 3. päivä

Maanantai, päivä  3
Aamusella starttasimme Kandysta paluumatkalle ruhtinaallisen myöhään eli vasta klo 7.30…verrattuna siis aiempien aamujen herätyksiin. Minua eivät hetkittäin lyhyehköt yöunet tai varhaiset herätykset häirinneet tippaakaan, koska olin niin fiiliksissä kaikesta näkemästäni. Hotellin pihapuun apinat ryökäleet olivat aamu-unisempia, enkä onnistunut näkemään niitä enää ennen lähtöämme yhtään. Enkä saamaan yhtään valokuvaa. Ja kyllä, kuvia olen puhelimellani napsinut vaikka millä mitalla ympäriinsä, mutta kun en kirveelläkään (tai sitä en tosin ole vielä kokeillut) saa niitä nyt siirrettyä kunnialla koneelle ja siitä eteenpäin. Mutta jossain vaiheessa tulee sitten enemmän kerralla.
Päivän pääkohde oli norsujen orpokoti. Se oli tuon vuoristossa tekemäni junamatkan ohella toinen niistä jutuista, joita olin ennakkoon ehdottomasti suunnitellut haluavani täällä nähdä. Orpokotiin siis päätyy luonnossa loukkaantuneita tai orvoiksi jääneitä elefantteja, joita sitten kuntoutetaan ja tavoitteena on, että pääsevät palaamaan luontoon jossain vaiheessa.
Olimme paikalla jo puoli yhdeksän aikaan ja pääsin ottamaan ensimmäistä lähikontaktia norsuihin. Ystävälliset hoitajapojat päästivät norsujen viereen ja ottivat avuliaina kuvia… ja pyysivät sitten aurinkoisesti hymyillen ”now please twenty dollars for me and my friend…” No, ei tippunut pariakymmentä taalaa vaan muutaman kymmenen sentin tai noin euron kokoinen tippi eikä hymy hyytynyt siitäkään…J
Mielettömän isoja elefantteja, keskikokoisia elefantteja, pikkuruisia poikasia emonsa perässä tai kyljen suojassa vaelteli ympäriinsä. Sitten oli aamuruokailun aika ja paikalle pärähti kuorma-auto, jonka lavalla oli isoja oksia lehtineen aamiaiseksi. Norsut suuntasivat buffetiin innolla ja yksi isompi yksilö innostui heiluttamaan ja tönimään kuorma-autoa niin, että hoitajien piti ihan kovemmalla äänellä käskeä, että lopetti. Pääosin olivat siis vapaana isolla alueella (muutama yksilö oli ketjuilla kiinni) ja hämmästyttävän hyvin kuuntelivat hoitajien ohjausta.
Klo 9.15 oli sitten ensimmäinen norsunpoikasten ”pulloruokinta”, jossa siis pari poikasta (ei niitä ihan pikkuruisia vaan vähän isompia) oli kiinnitettynä ison aidatun katoksen alle. Katokseen ilmestyi mies, jolla oli pahvilaatikoissa kymmenittäin varmaan 5 litran suuruisia pulloja, joissa oli maitoa. Parista kohdasta katosta pääsi vähän sisemmälle aitaukseen ja tuohon kohtaan sitten aina norsun kulloinenkin ”ruokkija” asettui. Mies toi ison pullon (jonka norsunpoikanen muuten huomasi välittömästi) ja auttoi ruokkijaa kumoamaan sen norsun suuhun. Koko pullollisen imaisu kesti n. 15 sekuntia… mutta pullollisia siis meni varmaan kymmenittäin. No, ruokintaan olisi pitänyt ostaa sisäänkäynnin yhteydessä erillinen lippu, joka maksoi n. euron verran. En ollut huomannut tuota lippua ostaa ennakkoon, vaan tarjosin rahaa suoraan lippujen kerääjälle ja hän informoi tuosta lippujutusta. Sisäänkäynnille oli tosi pitkä matka ja niinpä siinä sitten muiden lipun ostaneiden turistien päästessä ruokkimaan katselin vierestä, räpsyttelin onnettomana ja vapisutin leukaa. Parin minuutin päästä kiva lippusetä nappasi minut jonon vierestä ja lipun sijaan otti suoraan tuon rahan minulta…J Itse ruokinta oli ohi niin silmänräpäyksessä, etten oikein kerinnyt nähdä kuin ison harmaan möhkäleen. Mutta kiva että norsunpojalle maistui.
Ruokinnan jälkeen siirryin lähistöllä olevan joen rannalle, jonne norsulauma sitten saapui hetken kuluttua perässä kylpemään. Rannalla oli jo yksi isokokoinen norsu ”kylvetettävänä” parin hoitajan toimesta. Makaili autuaana jokivedessä kyljellään kun miehet hankasivat sen kylkiä. Välillä heilutteli korviaan ja nosti kärsäänsä pinnan yläpuolelle.
Rannalla oli aidattu alue, josta pääsi katselemaan/kuvaamaan kylpemistä sekä pari ravintolarakennusta, joiden aivan terassien alapuolelle osa norsuista tuli kylpemään. Fiksu oppaani ohjasi minut heti tosi hyvälle paikalle yhdelle terasseista. Norsulauman paikalle saapuminen oli melkoisen vaikuttavat näky… kymmeniä erikokoisia elefantteja ja muutamia hoitajia aina välissä. Tulleessaan tuolta varsinaiselta alueelta rantaan, ylittävät muuten pienen tien, jossa on liikennettä. Tuli mieleen, että siinä olisi kyllä hirvikolariakin aika kovasti jymäkämpi pysähdys, jos norsun kylkeen (tai vaikka jalkaan) täräyttäisi.
Ja mikä parasta, tuolta terassilta, josta katselin, pääsi myös syöttämään norsuja. Ostin pienen pussillisen banaaneja yhdeltä myyjistä. Terassin korkeus oli puolisen metriä norsun selän yläpuolella. Alhaalla oleva yksi norsuhoitajista antoi norsulle komennon ja se nosti kiltisti kärsänsä minua kohti. No, yritin ensin hölmönä asetella sitä pikkubanaania norsun kärsän kärjen alapuolelle, kun ajattelin, etten sitä nyt toisen sieraimeen voi suoraan tökätä… norsu reppana otti kärsän kärjellä (jonka mielsin siksi sieraimeksi) ensin kiinni käsilaukustani ja sitten paidasta. Sitten vasta tajusin lykätä banaanin oikeaan kohtaan ja sillä kärsän kärjellähän vilautti banaanit suuhunsa yksi kerrallaan alta aikayksikön. Myös tuota kylpemistä oli hauska seurata – kahlailivat vedessä, kävivät kyljelleen tai kiskaisivat kärsän täydeltä vettä ja suihkuttelivat itseään. Ihania, ihania ja  sympaattisia jättiläisiä J
Koska paluumatkaa oli pitkälti edessä, pitikin jatkaa eteenpäin, vaikka olisin voinut jäädä tuonne koko päiväksi. Seuraavan pysähdyksen teimme paikassa, jossa kasvatetaan eri mausteita, rohtokasveja sekä valmistetaan erilaisia ayurveda –tuotteita. Jälleen asiantunteva opas, joka esitteli eri kasveja ja sanomattakin lienee selvää, että mukaani päätyi muutamia tuotteita, joiden avulla olen sitten jatkossa hoikka, rypytön, freesi, flunssaton, migreenitön, vailla uniongelmia sekä kaikin puolin muutenkin hyvinvoiva, tasapainoinen ja hyvä ihminen J.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä pikkupaikassa, jossa kasvatettiin ananaksia. Ja nyt pieni tunnustus (ja tämä on paljon ihmiseltä, joka useasti säälimättä pilkkaa ihmisten huonoa yleissivistystä)… Olen aina mieltänyt, että ananakset kasvavat vähän niin kuin kookospähkinät puussa – eivätkä siis missään pensaassa, ihan maan rajassa. Jestas. Aina sitä oppii uutta.
Upea, tiivis ja hieno 3 päivän ja 2 yön reissu. Normaalisti nuo kohteet kierretään 4 päivän ja 3 yön matkana, mutta tuo sopi aikatauluihini ja ”työ”kuvioihini parhaiten. Maanantai-iltana palasin siis Lotus Hill:iin ja vastassa oli iloisia poikia ! Olin hommissa koko seuraavan viikon ja viikonlopun ja toisen kuukauteni täällä teenkin sitten todennäköisesti ”viikonloppuvuoroja” eli torstaista tai perjantaista maanantai-iltaan ja vapaalla olen ti-to.
Pakko vielä lisätä tähän loppuun hauska yksityiskohta tuolta ensimmäisestä hotellista jossa yövyin. Olin unohtanut adapterin matkasta ja huoneessani totesin, etten saa puhelinta lataukseen. No, suuntasin vastaanottoon kysymään, josko heillä olisi lainata tai voisinko ostaa adapterin? Paikalla ollut virkailija ei ymmärtänyt, mutta vieressä seisoneista kahdesta muusta miehestä toinen tajusi mitä tarkoitin, kun selitin ”electricity, blug” ja näytin pistorasiaa. (Tämä siis sama hotelli, jossa hetki meni sen gt:n tilaamiseen..:). No, minulta kysytään huoneen numero ja hetken kuluttua ystävällinen herrasmies seisoo ovella ja tiedustelee ongelmaani.  Selitän ja hän vastaa: ”Yes Madam ! Always put power off first” (ja katkaiseen pienestä painikkeesta pistorasian yläreunassa virran). Sitten ottaa kynän taskustaan, tökkii sillä pistorasian ylimmäiseen koloon ja hups heijaa, pistoke sopiikin rasiaan ja ihan ilman adapteria. Mies vielä antaa lisäohjeen ”But Madam, don’t use metal, always use plastic” eli älä siis ala sinne pistorasiaan millään metallisella tökkiä vaan muovilla mieluummin. Jep jep. Luulen, että on kuitenkin parempi (myös vakuutusyhtiöni mielestä), jos ensi kerralla ihan vaan muistan ottaa sen adapterin mukaan.
Kuluneella viikolla vapaapäivinäni suuntanani oli sitten pääkaupunki Colombo ja siellä viisumin jatkaminen. Siitä ja ennen kaikkea täkäläisestä USKOMATTOMASTA liikennekulttuurista seuraavassa blogissa tarkemmin. Vapaaehtoishommista täällä Lotus Hillissä tarkemmin siis tuolla www.positiivarit.fi/lotushill -sivuilla. Ja vielä tätäkin kautta: käykää klikkaamassa ja pitäkää mielessä hyvä asia http://kampanjat.positiivarit.fi/hymy/
Lämpöisiä terveisiä kaikille ♥   !

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Leopardi syntämäpäivälahjana ja unelmien junamatka - matkakertomuksen 2 ensimmäistä päivää

Vaihdoin tosiaan viime viikonloppuna (tai kohta siis jo toissaviikonloppuna)  vuosikymmentä – kiitokset vielä tätäkin kautta kaikille onnitteluista ! Ihanaa, että olette olemassa J
Palasin reissulta tänne Lotus Hill:iin maanantai-iltana ja niin on haipakkaa pitänyt koko viikon, etten ole ennättänyt vielä herkistellä näistä kokemuksista tarkemmin. Tein nyt myös suoraan töitä koko viikonlopun ja jään viettämään vapaapäiviä vasta huomenna eli ma-iltana. Tänään matkakertomusta luvassa pari ensimmäistä päivää, kolmas päivä sekä kuluneen viikon tuntemuksia sitten alkuviikolla.
Lauantai, päivä 1
Starttasin 3 päivän ja 2 yön matkalleni lauantaina 5.11 klo 6.30 aamulla. Ensin suuntana oli Matara, aivan saaren etelärannikolla, jossa vierailin Weherahenan valtavassa buddhalaistemppelissä, joka on osin rakennettu maan alle. Erittäin hyvää englantia puhuva opas kertoi buddhalaisuuden historiasta (josta toki jotain perustietoja jo olikin), buddhalaisuuden saapumisesta Sri Lankaan, symboliikasta Buddhan kuvissa jne. Ihastelin yli 30 metriä korkeaa buddhapatsasta sekä korvan vierestä tasanteelta, että sitten ihan maan pinnalta
Tästä matka jatkui kohti Yalan kansallispuistoa. Matkalla pysähdyimme rannikolla katsomaan luonnon omaa suihkulähdettä, joka paikallisessa englannissa oli kyltin mukaan ”blow hole”… Eli meren rannalla, korkean kallioseinämän päällä oleva reikä, josta aaltojen osuessa kohdalleen (erityisesti monsuuniaikaan) nousee kymmenien metrien korkuinen vesimassa. Tällä kertaa vesi oli sen verran matalalla, että vesisuihku jäi muutamaan kymmeneen senttiin, mutta kiva paikka silti.
Iltapäivällä saavuimme Tissamaharaman kaupunkiin, joka on aivan kansallispuiston laidalla. Nopea majoittuminen järven rannalla sijaitsevaan siistiin pikkuhotelliin ja suunta jeeppisafarille kansallispuistoon. Yalan puisto on ymmärtääkseni pinta-alaltaan maan toiseksi suurin, mutta kävijämäärältään suurin. Jeeppikuski puhui hyvää englantia ja osasi kertoa sekä alueesta että eläimistä. Ja mikä tärkeintä, hän ja vieressä istuva apupoika bongasivat kaikkia mahdollisia eläimiä ja lintuja ja osoittivat niitä koko ajan. Matkan aikana näkyi mm. iguaaneja (liskohavaintojeni koko kasvaa viikko viikolta...), pieniä ja isoja krokotiilejä, apinoita,  norsuja, erilaisia lintuja, mangusteja (uusi suosikkini eläinmaailmassa, koska antavat kobrille köniin..), vesipuhveleita jne.

Kävimme kuljettajan kanssa mm. syväluotaavan keskustelun siitä, onko ihmisten suhteen samoin kuin riikinkukkojen eli urokset ovat komeita hulppeine pyrstöineen ja naaraat sitten vaatimattomampia  (tämä siis kuljettajan mielipide). Tuosta en ollut samaa mieltä, mutta sen sijaan rohkenin kyllä väittää, että juuri noin riikinkukkojen tapaan ihmismaailmassakin urokset luulevat (huom! luulevat!), että naaras hurmataan pelkästään heiluttelemalla näyttävää pyrstöä, tanssahtelemalla ja uhoilemalla. Kun näin aivan suloisia villisian porsaita tönkimässä emonsa kanssa vesilammikossa ja luonnollisesti huokailin ”aih ja voih…” kysäisi kuljettaja minulta ilkikurinen virnistys naamallaan: ”Aaa…Madam like barbeque ?” No just joo, ei kyllä mitkään ribsit olleet tuolla hetkellä mielessä.

Pysähdyimme myös paikalle, jolle tsunami aikoinaan iski pahiten kansallispuiston alueella. Koko päivän ilojen ja elämysten rinnalla veti hiljaiseksi jäädä miettimään ja muistelemaan, mitä se tällekin alueelle ja kaikille näille ihmisille aikanaan merkitsi.
Kansallispuistoalueella kierteli lukuisia muitakin jeeppiseurueita vähän eri reittejä ja kuljettajilla näytti olevan tapana, että bongattuaan jonkin harvinaisemman eläimen, soittelivat toisilleen ja vinkkasivat. Yalan puisto on kuulemma yksi harvoista paikoista, joissa hyvällä tuurilla voi nähdä leopardin. Yhdessä vaiheessa kierrosta jonotimme kymmenen muun jeepin kanssa yhteen ryteikkökohtaan, jossa kuulemma leopardi makaili. Tuossa kohdassa ei kyllä oikein mitään näkynyt.

Olimme jo suuntaamassa takaisin kohti pääporttia, koska hämärä alkoi laskeutua. Ja silloin se tapahtui ! Tulimme pienen aukion laitaan ja huomioni kiinnittyi tien vieressä juoksevaan jänikseen. Ja samalla hetkellä kun kuljettaja huudahti ”Look, leopard!”, näin sen itsekin. Kuljettaja sammutti välittömästi auton. Ja siinä se käveli aukion halki, ilmielävänä, n. 30 metrin päässä jeepistä. En mahtanut mitään, vaan huokaisin ”ooooh, waauu!”, jolloin kuljettaja ja apupoika suhisivat molemmat ja kuljettaja kuiskasi ”be very, VERY quiet now !”. Leopardi pysähtyi, katsoi autoon ja jatkoi rauhallista kävelyään häntäänsä heilautellen läheisen puun juurelle. Ja laskeutui puun juurelle makaamaan. Hetken kuluttua paikalle tuli toinen jeeppi, jota kuljettaja viittoi sammuttamaan moottorin. Jeeppi jäi taaksemme ja me siihen aitiopaikalle. Hetken maattuaan leopardi pyörähti selälleen ja veti tassut koukkuun ihan kuin oma koiratyttöni konsanaan ! Olin niin vaikuttunut, että hipi hiljaa pysyminen ei tuottanut vaikeuksia. Kuljettaja kuiskasi, että tajuanko miten onnekas olen ? Minä pyyhin silmäkulmia liikutuksesta ja kuiskasin, että en ole onnekas, tämä taitaa olla syntymäpäivälahjani… Hetken aikaa lekoteltuaan leopardi nousi ja käveli häntäänsä heilutellen, joustavin askelin takaisin metsikköön. Minä olin edelleen ihan hiljaa. Olin niin hiljaa suurimman osan loppumatkasta, että kuljettaja kysyi jo jossain vaiheessa, onko kaikki hyvin ? Vastasin, että paremmin kuin hyvin, fantastisesti.

Palasimme hotellille ja lähdin illalliselle. Menua tutkiessani päätin, että kyllä nyt pitää vähän jo hankkia säröä tähän nunnamaiseen elämääni ja tilata ruokaoluen lisäksi jokin aperitiivi. No, koska entisessä siirtomaavaltiossa ollaan, niin mikä sopisikaan paremmin kuin gintonic. Sitä paitsi, eivätkö esim. britit Intiassa aikanaan vetäneet gt:tä ihan aamupäivästä alkaen, koska ginissä oleva kiniini oli tarpeen malarian torjunnassa. Eli terveysvaikutuskin vielä, selvä homma ! Ystävällinen tarjoilijapoika tuli ottamaan juomatilausta ja pyysin ”gin and tonicin” sekä ”soda”:n (soda on täällä yhtä kuin kivennäisvesi. Jos tilaat vain mineral water, saat tavallista kuplatonta pullovettä). ”Yes” sanoo tarjoilija ja poistuu paikalta. Kuluu hetki, ja paikalle tulee toinen tarjoilija: ”Madam, excuse me, you want tonic or soda ?” Ja minä: ”Yes, I want both. One gin and tonic AND one soda”. “Okei, yes” sanoo tarjoilija ja poistuu. Kuluu hetki ja paikalle tulee kolmas tarjoilija: “Madam, I’m sorry, but you wanted tonic and soda ?” Ja minä: ”Yes. One gin and tonic. And one soda.” “Aaah, okei Madam!” sanoo tarjoilija ja poistuu paikalta.  Ja hip hei ! Ilmestyy hetken kuluttua lasin kanssa, jossa on pohjalla selvästi giniä. Ja kahden samanlaisen pullon kanssa, koska ei ole erikseen tonicia ja sodaa…mutta silti kyllä käytiin kolmeen kertaan kysymässä, kumpaa haluan J No, hymy ei hyytynyt hetkeksikään ja täällä ylipäänsä ei kuulu koskaan menettää hermojaan, se on äärimmäisen huonoa käytöstä.  Kun saan ruuan nautittua ja olen jo tekemässä lähtöä huoneeseen, tulee kolmas tarjoilija vielä ystävällisesti kysymään ”Madam, meaby some more gin ?”. Juu ei, tällä kertaa Madam ei tarvinnut yhtään enempää giniä, koska aamulla oli herätys klo 03.30 ja startti eteenpäin klo 04.00. Huoneessa tarkistin vielä muuten wikipediasta tuon gintonicin malariaa ehkäisevän vaikutuksen. Kröhm, tuota... se olikin aikanaan niin, että kiniiniä oli siinä tonicissa, ei ginissä. Ja tonic oli kiniineineen niin pahan makuista, että itse giniä käytettiin peittämään sen kitkerää makua (??!!). No, jos ei muuta, niin hyvä perusteluyritys terveysvaikutuksineen ainakin.
Sunnuntai, päivä 2
Sunnuntaina totesin heti hyvin aamuvarhaisen herätyksen jälkeen, että syntymäpäivien jälkeisenä aamuna mitä ilmeisemmin aina kuuluu olla jokin paikka kipeänä. Joskus on ollut pää kipiä, kun on tullut juhlittua vähän liikaa. Joskus jalatkin kipeät, kun on tullut tanssittua liian railakkaasti (ja mieluusti tietysti pöydillä J). Tällä kertaa herätessä oli takapuoli kipeä…. ja ennen kuin kukaan kerkiää kuvitella mitään irstasta tai säädytöntä, niin syynä oli vain ja ainoastaan edellispäivän jeeppisafari, joka oli yli 4,5 tuntia melkoista pomppimista.

Aamiaisboxi mukaan ja klo 04 suunta kohti sisämaata, Ellan kylää ja rautatieasemaa. Sieltä hyppäsin junaan, joka kulkee aivan huimaavien vuoristomaisemin läpi. Vuoret ovat tosiaan aivan vihreitä ihan huipulle asti ja rinteet pääosin teeviljelmien, eli saaren vihreän kullan, peittämiä. Sää oli vielä selkeä, joten oli huikaisevaa nähdä tuota kaikkea auringon noustessa yhä korkeammalle. Junan vauhti on melko hiljainen ja paikalliset roikkuvat avoinna olevista oviaukoista ihan huoletta katselemassa ulos. Hurjan näköistä touhua, mutta ihan pikkasen kokeilin itsekin just ennen kuin saavuin omalle asemalleni. Onnistuin saamaan paikan junan viimeisestä vaunusta, joka on ns. maisemavaunu, jossa on takaseinä melkein kokonaan isoa ikkunaa. Ja istuinpaikan ikkunatkin saa helposti auki, joten kuvaaminen ja maisemien ihailu oli helppoa. Matkan aikana juna myös kulki varmaan 30 eri mittaisen tunnelin läpi. Opin senkin, että paikallisten lasten kuuluu aina tunnelin sisällä huhuilla avoimista ikkunoista, jolloin kaiku sitten vastailee. Junamatka kesti kolmisen tuntia ja kuljettajani oli vastassa Nanu Oyan –kylän asemalla. Seurasin matkan etenemistä kartastani ja olin jo kovasti hyppäämässä pois edellisellä asemalla (joka puuttui kartastani ja junassa ei tietenkään ole mitään kuulutuksia, vasta aseman kohdalla näkee nimen), mutta ystävällinen konduktöörisetä nappasi just ajoissa olkapäästä kiinni ja näytti, että ei vielä, vasta seuraavalla.
Asemalta suunta kohti Nuwara Eliyan kaupunkia. Kiva pikkukaupunki, jonka ympäristössä on 3 golfkenttää. Yksityiskohta jolla varmistan, että puolisokin sitoutuu tulemaan tänne seuraavalla lomamatkallamme… Pienen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kiemuraista tietä ylöspäin uskomattoman vehreyden ja vihreiden sävyjen läpi kohti MacWoodsin teetehdasta, joka sijaitsi luonnollisesti teepensaiden peittämien rinteiden ympäröimänä. Asiantunteva opas selvitti teen kasvatukseen ja valmistukseen liittyviä yksityiskohtia ja heti tehtaan pihalla kyllä tuoksusta tiesi, mihin paikkaan oli tultu. Tehtaan on perustanut vuonna 1841 brittiherra nimeltään MacWood ja tehdas oli saman perheen omistuksessa aina 1950-luvun loppupuolelle asti. Virkistävä teehetki suklaakakun kera (ihanaa, lisää paheita..:)  tehtaan yhteydessä olevassa viehättävässä kahvilassa ja sen jälkeen suunta edelleen upeiden maisemien halki kohti Kandyä.

Kandy on yksi maan suurimmista kaupungeista ja sisämaan keskuksista. Kaupunkiin saavuttuamme pysähdyimme ensin kasvitieteelliseen puutarhaan, jota kiertelin ihastelemassa noin tunnin verran. Sen jälkeen tutustuin yhteen buddhalaisista päätemppeleistä eli Sri Dalada Maligava:an, jossa säilytetään yhtä buddhalaisuuden pyhäinjäännöstä eli Buddhan hammasta. Itse hammasta en nähnyt, oli sen verran syvällä kullatussa säilytyspaikassaan, mutta se otetaan aina säännöllisesti esille tiettyinä juhlapyhinä. Oppaanani toimi mitä valloittavin vanha setä, joka pursui kaikenlaista tietoa ja kerkisi myös opastuksensa ohella kysellä minulta kaikenlaista, lähtien asumismuodostani Suomessa ja miehen ammatista… Lisäksi kertoi paljon paitsi itse temppelistä, myös buddhalaisuudesta yleensä. Temppeli on sinällään mielenkiintoisella paikalla: aivan vieressä on hindulainen temppeli, vastapäätä moskeija ja toisella puolella vieressä katolinen kirkko. Ja niinhän sen juuri pitäisi mielestäni mennäkin, eri uskonnot ja niitä edustavat ihmiset sulassa sovussa ja rinnakkain keskenään. Ihmisen kykenemättömyydestä siihen taas puolestaan kertoo se surullinen seikka, että opas näytti minulle paikan aivan temppelin yhden sisäänkäynnin edessä, jossa 1990-luvun lopulla, vielä sisällissodan aikaan, kuoli 29 ihmistä pommiattentaatissa.
Temppelin jälkeen suuntasimme taasen majoittumaan, mukavaan hotelliin kukkulan rinteeseen. Ensimmäinen kerta muuten, kun majoituin hotellissa, jossa parvekkeen ikkunat suositeltiin pitämään kiinni johtuen varastelevista apinoista. Ja tosiaan, hotellin sisäpihalla oli valtava puu, joka kuhisi pieniä apinoita. Ennen iltaohjelmaan lähtöä seurailin niitä hetken parvekkeelta ja ovat kyllä ovelia pikku otuksia. Hypähtelivät parvekkeille ja ikkunalaudoille ja sen jälkeen kävivät käpälillään systemaattisesti ikkunan raameja läpi ja koittivat, josko saisivat auki…
Pikainen virkistäytyminen hotellilla ja sitten suuntana iltaohjelma, joka oli paikallinen kansantanssiesitys. Lähinnä rumpujen ja torvien säestämää tanssia, naamiotanssia, akrobatiaa, suorastaan hypnoottista  menoa.
Juttelin esityksen tauolla vieressäni olevan pikkuruisen, vanhemman intialaiselta näyttävän rouvan kanssa, joka puhui aivan hurmaavaa, jotenkin vanhahtavaa täydellistä brittienglantia. Ymmärsin, ettei hän asunut Intiassa, joten lienee siis UK:sta. Juttelimme matkakokemuksista ja hän kyseli kovasti tuosta junamatkasta, jonka olin tehnyt aamuvarhain. Daami (arvioisin n. 75 vuotias) kertoi mm. että on itsekseen 3 kuukauden (kyllä, kolmen kuukauden!!!) maailmanympärysmatkalla.  Wow ! Tuossakin on jotain, mihin pyrkiä.
Illan esitys päättyi tulisilla hiilillä kävelyyn (siis esiintyjät kävelivät, ei yleisö J) Daami oli kertonut tuon kiinnostavan häntä kovasti. Kun siirryimme ulkotiloihin katsomaan esitystä, jäi daami armotta muutaman suurikokoisen saksalaisen taakse, eikä nähnyt mitään. Daamin vieressä seisova kuljettaja ei saanut saksalaisia hievahtamaankaan. No, pakkohan siinä oli toimia. Nappasin saksalaisherroja olkapäistä kiinni, lausuin kohteliaat ”Entschuldingung”:it, raivasin heidän välistään tien ja ohjasin pienikokoisen daamin suoraan eturiviin. Ja siirryin sen jälkeen saksalaisherroille hymyillen itse sivuun heidän edestään. Ei tullut niskaan mitään ”Donnerwetter”iä vaan ihan ystävälliset hymyt, kun tajusivat, mistä oli kyse. Pihalla vielä kättelimme daamin kanssa ja toivottelimme toisillemme hyvää matkan jatkoa.
Hotellille päästyäni käväisin syömässä ja sitten nukkumaan (pihapuun apinatkin olivat häipyneet jonnekin yöpuulle). Seuraavana päivänä olisi luvassa norsuja, norsuja, norsuja….

perjantai 4. marraskuuta 2011

Ensimmäinen käärmebongaus ja karmiva trooppinen sairaus...

Viikko on vierähtänyt taas niin hurjaa vauhtia, etten voi uskoa. Vaikka päivissä on tietty järjestys ja rytmi, niin koko ajan tapahtuu eikä yksikään päivä kuitenkaan ole samanlainen kuin edellinen. Ja nyt kuulkaa jymyuutinen: herään täällä klo 6 aamulla. Kyllä. Ihan itse, ilman kelloa. Uskomatonta, mutta totta ! Huoneeseeni vetäydyn kokonaan yleensä viimeistään illallisen jälkeen n. klo 19.30-20, sitten luen, surffailen netissä etc. Nukkumaan käyn siinä 23:n tietämissä. Syön pääosin kasvisruokaa. Juon teetä enkä kahvia. En juo viiniä enkä olutta (vk-loppuisin vapaalla ehkä oluen ruuan kanssa). Ja käyn kävelyllä päivittäin. Sekä kirmailen kaikki ulkoiluhetket (ja välillä tarpeen vaatiessa sisälläkin) poikien kanssa. Olen kuulkaa niin maratonkunnossa kun täältä tulen takaisin J Tosin, luulen kyllä, että maailmankaikkeus tasoittaa tämänkin tilanteen jossain vaiheessa..  Joten enköhän sitten paluun jälkeen kisko vähintään pari viikkoa joulukinkkua, lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, imellettyä perunalaatikkoa, joulutorttuja, punaviiniä, kahvia (eikun laitetaan suoraan irish-kohvia) etc., nukun puoliinpäiviin, katson telkkarista pelkästään tositv:tä ja Ostoskanavaa, luen ainoastaan Seiskaa ja Harlekiini –sarjan kirjoja ja ainoa liikunta jota harrastan, on käden ojennus konvehtirasiaan/viinilasiin ja takaisin. Jep jep.
Ensimmäinen käärmebongaus
Päivisin on nyt sadellut – välillä reippaasti ja välillä tihuttaen. Ollaan kuulemma ”siirtymävaiheessa”, kohta alkaa sitten kuivempi kausi. Keskiviikkona paistoi aurinko kauniisti ja suuntasimme poikien kanssa pitkälle, yli tunnin, kävelylle. Bongasin ensin alkumatkasta tosi kauniin kirkkaan vaaleanvihreän pikkuliskon, joka oli ihan ympäröivän kasvillisuuden värinen. Ainoastaan päässä ja leuassa oli kirkasta punaista. Siedätykseni on jo edennyt sille asteelle, etten säpsähtänyt yhtään.

Tulin alkumatkasta kyselleeksi yhdeltä henkilökunnan edustajalta, onko täällä paljon käärmeitä ja ovatko kovin myrkyllisiä ? On kuulemma käärmeitäkin, mutta ei tarvitse olla huolissaan. Osa ihan vaarattomia ja luonnossa muut eläimet pitävät huolen, että kanta karsiutuu. Kun olimme noin puolivälissä kävelylenkkiä, koputti yksi pojista minua kylkeen ja näytti eteenpäin tielle. Siinä parin metrin päässä makasi puoliksi vaalea, puoliksi vihreä n. 40 cm pitkä kapea käärme. No totta kai kiljaisin, hyppäsin taaksepäin ja steppasin hetken paikallani kuin mikäkin Fred Astaire. No, käärmehän oli kuollut eikä kuulemma ollut edes kovin myrkyllinen…miten hyvänsä tuo ”kovin myrkyllinen” sitten määritelläänkään. Mutta kuten varmasti arvaatte, huomattuaan reaktioni tämähän oli osalle pojista kuin syömään olisi käskenyt… Aina kun jossain tienvarren heinikossa rapsahti, kääntyi 3 innokasta päätä minua kohti ja erittäin lahjakkaalla elekielellä näytettiin, että kyllä, varmasti siellä nyt käärme vaanii. Kun jäin katselemaan ja ihmettelemään tien varressa olevaa kovettunutta hiekkakasaa, jossa oli omituisia reikiä, tultiin minulle välittömästi elekielellä ja sanalla ”snake” vakuuttamaan ja nyökyttelemään, että käärmeitä on sielläkin. Loppumatkasta näytettiin aina välillä tiellä olevia risuja, palmunlehtiä tms. ja oltiin silmät kirkkaina tosi varoittavan oloisia…käärme on tuossakin. Ja mitä enemmän vannotin, että varmasti nyt vedätätte, niin sitä vilpittömämmin porukalla  nyökkäiltiin, että vakavissaan ollaan. Sitten taas pingottiin edelle, supistiin keskenään jotain ja vilkuiltiin hymyillen minua. Pojat on poikia J
Kuinka saada aikaan mittaamatonta iloa ja hypnotisoida 10 ihmistä melkein tunniksi  yhden pariston avulla ?
Löysimme poikien opettajan kanssa viime viikolla luokkahuoneen kaapista ihan avaamattomia pelejä/leluja. Yksi leluista oli nimeltään ”Jumping Dolphins”. Aloimme kasata lelua (se oli välillä haasteellista, kun yli 10 innokasta käsiparia yritti ”auttaa”). Pian kuitenkin huomasimme, että lelu vaati toimiakseen pariston ja juuri sellaista paristoa ei koko talosta tuntunut löytyvän. Kun olin viikonlopun vietossa ja käymässä kaupassa, näin ihan sattumalta hyllyssä paristoja ja ostin niitä paketin. Muistin asian tiistaina ja lelu kaivettiin uudelleen esille. Me tuskin opettajattaren kanssa olisimme sitä ihan nopeasti kasaan saaneet, mutta yksi pojista pähkäili lähemmin mukana ja yht’äkkiä viittoi innoissaan, että hän tietää nyt, miten eri osat tulevat. Ja kasasi pelin hetkessä. Pelissä on siis alaspäin laskeva rata, jota kaksi pientä muovista delfiiniä liukuu. Delfiinien kyljissä on magneetit ja nyt tulee se paras kohta: kun tulevat radat päähän, nostavat pienessä pahviseinämässä olevat kaksi vipua delfiinit ylös ja hyppäävät sitten voltilla tuon radan alkuun ja lähtevät laskemaan. Voi taivas varjele sitä vilpitöntä riemun määrää kun peli lähti toimimaan ! Ja tosiaan, kymmenkunta pikkuihmistä seurasi lähes hypnotisoituina delfiinien liikkeitä melkein tunnin ajan. Olisivat varmaan seuranneet kauemminkin, mutta sitten tuli jo välipalan aika. Toki välillä piti vähän rajoittaa, kun innokkaat pikku kädet meinasivat antaa vähän liikaa delfiineille lisävauhtia tuon laskun aikana ja koko hökötys oli hajota. Ja totta kai yksi pojista onnistui pariin kertaan anastamaan toisen delfiineistä ja pikkasen nakertamaan sitä. Seuraavana päivänäkin toki innokkaasti elekielellä näytettiin, mikä lelu haluttiin kaapista.

Huono vitsi ja normaaliakin hervottomampi naurukohtaus
Lotus Hill:in pihassa majailee 3 koiraa, joista erityisesti yksi (jota kutsun nimellä ”pieni harmaa koirakaveri”) on alusta asti seurannut minua joka ikiselle kävelylenkilleni ja aina kun tulen jostain ovesta ulos, ilmestyy välittömästi vierelle.  Kirjoitan noista koirajutuista vähän tarkemmin seuraavissa blogeissani. Ja taustatietona vielä, täällähän lehmät kuljeskelevat vapaina tai esim. tänne pihaan joku naapureista tuo omia lehmiään (paikallisella kielellä ”haraka”), osa maata möllöttelee tuossa ilman mitään narua, osa on pikkuruisessa lieassa kiinni jossain pensaassa. Rouskivat siinä tuota nurmikkoa, joten Stigaa ei tarvita eikä ruohonleikkuuvuoroista tarvitse kinata.

Eräänä loppuiltapäivänä olin poikien kanssa ulkona ja satuin seisomaan aidan vieressä, kun kuulin pienen harmaan koirakaverin haukahtavan muutaman kerran tosi kipakasti. Kun käännyin katsomaan, huomasin että koira makasi maassa ja viereen oli tullut valtavan iso sonni, joka väänsi isoa sontakasaa ihan koiran viereen. Minulle tuli tilanteesta välittömästi mieleen yksi maailman huonoimmista vitseistä (joka luonnollisesti naurattaa itseäni ihan aina): ”Mitä muurahainen sanoi jäätyä lehmänläjän alle ? Voi p***a ja suoraan silmään !” Aloin nauraa siinä yksinäni aidan vieressä ja kun yritin olla nauramatta, niin tietenkin sittenhän vasta hervottamasti alkoikin naurattaa. Ja muutama pojista huomasi tilanteen ja alkoivat nauraa minun nauruani.  Yksi englantia jonkin verran osaavista henkilökunnan ihmisistä tuli nauraen kysymään, mikä nyt on noin hauskaa. No mitä siihen nyt sitten vastaamaan ??!! En ainakaan voi alkaa yrittää kääntää tuota vitsiä (eikä taida edes oikein hyvin kääntyä), on senverran hölmö. Päädyin selittämään jotain hassun näköisestä ”miharakasta” (=sonni, härkä) ja pakenin sisälle vessaan nauramaan. Jep jep. Joskus olisi ehkä kiva osata käyttäytyä vähän aikuisemmin…
Karmiva trooppinen sairaus
Huomasin yhtenä iltana suihkussa, että kainalossani oli iso mustelma. Kun aloin katsoa sitä tarkemmin, huomasin, että se ei ollutkaan mustelma, vaan tummanvihreä iso läntti. Samanlaista vihreää oli kyljessä. Ja apua, toisessakin kainalossa ja kyljessä. Koska olen harkitseva, rauhallinen ja analyyttinen ihminen, olin jo luonnollisesti kietomassa pyyhettä ympärille ja ryntäämässä koneelle googlaamaan sanat ”trooppinen sairaus vihreä kainalo”. Just ennen kuin kerkisin kylppäristä ulos, alkoi yht’äkkiä raksuttaa…. Hetkinen ! Minulla oli tänään ensimmäistä kertaa päällä yksi täältä ostettu tummanvihreä paita. Olin varmasti hikoillut päivän aikana. Ja poikien kanssa heittelimme palloa pienessä vesitihkussa. Huh mikä helpotus ! Paita pirulainen päästää väriä ! Minulla ei siis olekaan karmivaa trooppista sairautta, joka alkaa…hmm…kainaloiden homehtumisella. J


Tänään perjantaina yksi pojista tuli vihkoineen ja näytti siihen piirtämäänsä kuvaa. Kuvassa oli leveästi, korvasta korvaan hymyilevä tyttö, jolla oli oikein kukkahame päällä. Ja sarvet päässä. Pikku taiteilijanalku oli tehnyt minusta muotokuvan. Ihanin yksityiskohta olivat ehdottomasti nuo sarvet (= täällä käyttämäni saparot). Olin tosi otettu – taas kerran, ihania pikkuihmisiä  !

Tänä viikonloppuna en nyt poikkeuksellisesti olekaan vielä lähtenyt viikonlopunviettoon pe-iltana. Lähden vasta huomenna lauantaina ja Hikkaduwan sijaan suuntaankin vähän muualle maahan seikkailemaan. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, luvassa on mm. kierros kansallispuistossa, temppeleitä (joissa yhdessä on Buddhan hammas) sekä norsujen orpokoti. Takaisin työhön ja touhuun palaan ma-iltana, mikäli joku tiikeri ei nyt sitten haukkaa tuolla safarikierroksella tai orvot norsunpoikaset vie sydäntä ja saa jumittumaan sinne. Tästä, toivottavasti ikimuistoisesta, seikkailusta sitten lisää jatkossa.
Pitäkää huolta ja rentouttavaa viikonloppua !

maanantai 31. lokakuuta 2011

Nirvana ayurvedasta ja rehellinen hedelmäkauppias

Vietin lauantain ja sunnuntain vapaapäiviä Hikkaduwan lähistöllä. Lauantaina kiertelin "kaupungin" keskustassa ympäriinsä ja tein tarpeellisia pikkuhankintoja, mm. uutta hyttysmyrkkyä, salvaa hyttysenpistoihin sekä johdon, jolla nyt saan siirrettyä kännykästä kuvia koneelle. Menin pikkuruiseen liikkeeseen, jossa oli 3 kohteliasta nuorta herraa. Kysyin, puhuuko kukaan englantia? Kaikki pudistivat päätään. Kaivoin kännykän esille, näytin sitä ja selitin "cable, phone, computer". Herrat keskustelivat keskenään hetken ja kaivoivat tiskin uumenista pussin, josta löytyi juuri haluamani johto. Valtava investointi, maksoi alle 2 euroa.

Tietoliikenneyhteydet täältä tuntuvat toimivan tosi hyvin (paremmin kuin monessa paikkaa Suomessa!). Minulla on kannettavassa mokkula, johon on ladattu prepaidina aikaa. Samoin alusta alkaen on ollut käytössä paikallinen puhelinnumero. Siihen on Suomestakin edullista soittaa, kun laittaa etuliitteet 99533(menee kait jonkun tietyn satelliitin kautta), niin maksaa vain 16 senttiä /minuutti. Välillä linja saattaa olla tosi huono, mutta kun vain kokeilee uudelleen, niin toimii yleensä jo ihan hyvin.

Kun perjantaina olin menossa viikonlopun viettoon, pysähdyin hedelmäkojulle ostamaan aamiaiseksi ja iltapalaksi tuoreita hedelmiä - ananasta, mangoa, papaijaa etc. Ovat aivan taivaallisen maukkaita ja tosi, tosi halpoja. Kun olin valinnut suurimman osan, näin takarivissä vielä pieniä appelsiinejä. Kun pyysin niitä myyjältä, hän vastasi "Madam, oranges no good today. I don't sell you. If sell you bad oranges you angry and don't come next time." Selvä juttu ja ihan totta muuten ! Loistavaa kanta-asiakkuuden luomista, "noi on muuten huonoja tänään, en myy, ettet tule vihaiseksi ja mene muualle seuraavalla kerralla".

Sunnuntaina istuskelin rannalla pitkään kirjan kanssa. Ilma oli ihanan lämmin, pilviä käytännössä koko päivän. Merivesi n. 29 asteista. Rannalla oli lähinnä paikallisia, bongasin ehkä parikymmentä turistia. Olin kyllä laittanut aamulla aurinkorasvaa, mutta pilvistä ja sopivasta lämmöstä johtuen unohdin sitten lisätä sitä päivällä tarpeeksi. Joten kun aamulla saavuin tänne Lotus Hill:iin, minulle todettiin ystävällisesti: "Oh, your face red colour now!" Pitää paikkansa...
Juttelin jonkin aikaa myös paikallisen sukellusfirman (tai yhden niistä, täältä löytyy useita) opettajan kanssa ja kyselin ihan mielenkiinnosta intro-sukelluksen hintaa (siis sellaisen, jossa mennään ihan oikeilla varusteilla, mutta opettaja pitää kädestä tms.). Hän kertoi eri vaihtoehdoista. Kun kysyin haittaako sää (silloin tihutteli vähän vettä ja tuuli aika voimakkaasti - itse tarkoitin tuota tuulta...) vastasi opettaja minulle hymyillen: "No jos nyt ollaan sukeltamaan menossa, niin eikö se ole aika sama missä vaiheessa kastutaan ?" Touche ! :)

Sunnuntai-iltapäivän päätteeksi menin kokeilemaan ayurveda-hierontaa. Täällä on ayurveda -klinikoita ja hoitoloita vaikka millä mitalla, valitsin ihan summamutikassa yhden tuosta rantakadulta. Otin kasvo-pää- ja kokovartalohieronnan. Aivan mielettömän fantastisen rentouttava juttu. Hieroja-daami oli todella taitava - osasi heti alkuun hakea juuri sopivan voimakkuuden, joka tuntui riittävästi, mutta ei sattunut liikaa. Aloin leijua jo tuon päähieronnan aikana ja melkein 1,5 tuntia kestäneen session jälkeen olin niin rento, että vajosin hoitopöydältä alas kuin ylikypsä spagetti. Ainoa hetki, jolloin oli vähän ei-miellyttävää oli jalkapohjien käsittely (kuten yleensä). Joko akupisteitä painettaessa kipunat lentelevät kivusta tai sitten saan spontaanin, hillittömän hihitysreaktion, koska kutian niin armottomasti. Koko helahoito öljyineen ja hierontoineen maksoi n. 16 euroa. Vaikka olen täällä tosi pienellä budjetilla liikkeellä, niin tuohon satsaan ilman muuta jatkossakin. Leijuin jalat 10 cm irti ilmasta tuk-tukiin ja suuntasin kämpille. Nukahdin klo 19 hyvin syvään uneen. Vähän ennen puolta yötä heräsin juttelemaan miehen kanssa puhelimessa hetkeksi ja sitten jatkoin unia klo 06.30 asti aamulla. Ja heräsin pirteänä kuin peipponen. Ihana kokemus.

Aamuvarhaisella köröttelin tuk-tukilla takaisin Lotus Hill:iin. Pojat tervehtivät jälleen tosi iloisesti ja yksi heistä huudahti:"Hello Kristiina ! Good boy !" Eli esimerkin voimaa, kehun usein täällä toistelemalla tuota "good boy" -fraasia, joten mieleen on näemmä jo jäänyt :) Uusi viikko saa alkaa !

perjantai 28. lokakuuta 2011

Minun Sri Lankani

Ihanan mahtipontinen otsikko, eikö ? Välittömästi assosiaatio Blixenin "Minun Afrikkaani", vai mitä ? Ei ole kielletty suuria ajattelemasta :) Olin ajatellut kirjoittaa jonkinlaista päiväkirjaa tältä matkaltani, jotta voisi sitten toivottavasti tulevaisuudessakin muistella ja herkistellä. Sain kuitenkin useammankin pyynnön blogista, joten täältä pesee ja linkoaa! Olen tosin jo aiemminkin saanut fb-päivitysten pohjalta muutamia ystävällis(?)mielisiä ehdotuksia joko kokeilla stand-up -komiikkaa tai sitten blogia ihan arjen kommelluksistani. Ujon ja hiljaisen luonteeni vuoksi blogi sopinee paremmin...

Vähän taustaa
olen pitkään haaveillut vähän pidemmästä irtiotosta ja siitä, että tekisin hetkisen jotain tyystin muuta, kuin mitä pääosin olen työurallani tehnyt eli lähinnä myyntityötä ja organisointia eri muodoissaan. Siirryn, jos luoja suo, marraskuun alussa ikäni puolesta uudelle "vuosikymmenelle", joten joku tulkinnee tämän ikäkriisiksi. En puhuisi niinkään kriisistä, mutta toden sanoen viime vuosina elämän eteeni heittämät haasteet (sairaudet ja kuolemantapaukset lähipiirissä) eivät ole vieneet positiivisuuttani, mutta ovat muokanneet minua, välillä kovallakin kädellä. Ja hyvä niin. Ennen kaikkea on kirkastunut se, että elämässä kannattaa toteuttaa haaveita ja toiveita aina kun se suinkin on mahdollista. "Sitten kun" ja "mutta kun" -elämää voi toki elää ja kaikkea lykätä ja perustella vielä todella hyvin itselleen sekä muille. Mutta kyllä niihin hetkiinkin kannattaa tarttua kiinni, elää ihan täysillä jokainen päivä. Ja välillä on hyvä ottaa vauhtia ja hypätä ihan tuiki tuntemattomaan.

Olen vuosia seurannut Positiivareiden sivuilta Pentti-Oskari Kankaan päiväkirjaa Sri Lankasta - ja ollut suunnattoman vaikuttunut työstä, jota hän vaimonsa, muun perheensä sekä perustamansa kummijoukon kanssa on täällä tehnyt vuosikausia. Ruohonjuuritason työtä, nopeaa ja suoraa toimintaa, joka kuitenkin aidosti ja oikeasti muuttaa ihmisten elämää, elinolosuhteita ja kohtaloita. Käykää ihmeessä tutustumassa: www.positiivarit.fi/lotushill. Ja nähtyäni vasta vaivaiset pari viikkoa olosuhteita ja elämää täällä sekä kuultuani paikallisten kommentteja, voin sydämeni pohjasta ja vailla minkäänlaista mielistelyä sanoa, että ihailuni kasvaa päivä päivältä.

Elämässäni tuli nyt sopiva hetki ja suureksi ilokseni pääsin tänne Sri Lankaan vapaaehtoiseksi. On vuosien varrella ollut erilaisissa työtehtävissä ja sitä kautta saanut hyvin monipuolista, myös kansainvälistä, kokemusta. Maalaisjärkeeni kuulemma luotetaan kovasti. Teen parhaani, etten tuota pettymystä :) Nyt jo voin sanoa, että katseltuani hetken aikaa paikallisten toimintatapoja täällä voin todeta, ettei vuosien kokemuksestani Venäjän markkinoilta (sekä sikäläisestä toimintakulttuurista) ainakaan haittaa ole. Välillä tulee mieleen, että pitäisiköhän suomalainen maalaisjärki brändätä ja paketoida...saattaisi olla uusi Nokia.

Työskentelen Lotus Hill -nimisessä paikassa. Sen historiaan ym. voitte tutustua tuolla Positiivareiden sivuilla. Mielettömän upealla paikalla, korkealla kukkulalla, teeviljelmien ja paratiisimaisen luonnon keskellä. Päätehtäväni täällä on liikuttaa, leikittää ja aktivoida hoitokodin asukkaita, 14 poikaa joiden ikähaitari on 4-15 v. Samoin sitten myös auttaa eri jutuissa, mitä nyt tuleekin, aika näyttää. Ja ennen kaikkea kannustaa poikia. Vammaisuuteen ja poikkeavuuteen suhtautuminen täällä on vuosikymmeniä Suomesta jäljessä. Ja eihän Suomikaan mitenkään ennakkoluuloista ole vapaa. Täällä asiaan liittyy vielä valitettavan vahvasti taikausko - vammaisen lapsen syntymän saatetaan ajatella johtuvan kirouksesta ja siksi siihen liittyy paljon häpeää. Siitä johtuen monilla lapsista voi olla taustallaan erittäinkin vaikeita olosuhteita ja kohtaloita. En aio kirjoittaa niistä, vaan kuvata sitä, mitä päivittäin teemme, millaisiin juttuihin voi törmätä, miten kommunikaatio sujuu jne. Lisäksi kerron sitten muista "seikkailuistani", kokemuksistani ja fiiliksistäni täällä Sri Lankassa - toivottavasti kiinnostaa !

Ensifiiliksiä
Saavuin pääkaupunki Colomboon aamuyöllä n. klo 05 paikallista aikaa, takanani vaihtoineen yli 20 tuntia  matkustamista (reitti: Helsinki-Frankfurt-Colombo). Olin ihan pökerryksissä, koska en koneessa saanut juurikaan nukuttua. Ystävällinen kontaktihenkilö oli kentällä vastassa ja suuntasimme kohti Hikkaduwaa, rantakaupunkia, jonka lähistöllä lepäsin pari ensimmäistä päivää ennen siirtymistä Lotus Hill:iin. Vaikka olen matkustanut useita kertoja maissa, joissa on vasemmanpuoleinen liikenne, niin taivas varjele miten kaoottista tuo voikaan olla. Varsinkin, kun täällä ei ole mitään moottoriteitä, "high-way":ta tai vastaavia. Ainoastaan päällystettyjä kuoppaisia pikkuteitä tai sitten vielä pienempiä hiekkateitä, joissa kuopat vain ovat vielä suurempia. Moottoriliikenteen (tuk-tukien, mopojen, pikkubussien ja autojen) välissä sitten pyörii ihmisiä, koiria, lehmiä, vasikoita ym. En ole ihan arimmasta päästä, mutta pakko on myöntää, kuten jo yhdessä fb-päivityksessäni totesin, että ensimmäisten päivien aikana olin ihan varma, että takahampaista lähtee paikat, kun purin hampaita yhteen, etten kiljuisi. Mutta kyllä se liikenne täällä vain kuitenkin joltisestikin sujuu. Olen monta kertaa ollut mm. ihan varma, että suoraan kaistalla olevalle koiraparalle tulee nyt kyllä noutaja (eikä kultainen sellainen), kun tuosta väistää tien pientareelle ja suoraan tuk-tukin tai auton eteen. Mutta toisin kuin minä, niin ne koirathan tajuavat vasemmanpuoleisen liikenteen, eivätkä lähde toikkaroimaan ollenkaan sille puolelle, mille oletan niiden väistävän ! Kun vietin viikonlopun vapaapäiviä Hikkaduwassa, muistin kyllä sujuvasti aina katua ylittäessäni katsoa molempiin suuntiin, kun oikein itselleni jankutin, että liikenne tulee nyt ihan väärin päin. Mutta sitten lähden väistämään kadun varteen pysäköityä kuorma-autoa, katsoin sujuvasti ettei vastaan tule ketään, astuin kadulle ja sain takaani jokseenkin iloisen tööttäysryöpyn. Hypähdin kuin sähköjänis eteenpäin ja sivulle...ja pakko tunnustaa, että taisi suomalaiskansallinen "eiku perkele!" karata huulilta... Oli kai se edessäni oleva vastaantuleva kaista tyhjä, koska liikenne sillä kaistalla tuli vastakkaisesta suunnasta selkäni takaa !

Luonnon puolesta saari on paratiisi. En ikinä elämässäni ole nähnyt niin syviä vihreän sävyjä kuin täällä. Täällä on osin vielä sadekausi, mutta sateet ovat ajoittuneet lähinnä yöaikaan. Samoin aamupäivät ovat yleensä aurinkoisia, sitten tulee puolipilvistä ja jossain vaiheessa päivää sitten ukkosen säestämä rankka sadekuuro. Se kuitenkin laantuu taas illaksi. Ilman kosteus on jotain ihan käsittämätöntä. Ihmiselle, jonka hiukset kosteassa vääntyvät ja kääntyvät mitä omituisimmille pyörteille ja "sarville", jokainen päivä täällä on "bad hair -day". Annoin itse periksi suoristusraudan kanssa leikkimisen kahden päivän jälkeen ja hankin 4 iloisen punaista hiuslenkkiä. Hiihtelen täällä siis päässäni joko tyylikkäät peppipitkätossu -tyyliset saparot tai pikkumyy -tyylinen töyhtö päälaella. Saparoita on kehuttu näteiksi :) Heti ensimmäisenä vapaapäivänä investoin huikeat 20 euroa Hikkaduwassa ja ostin useita paikallisia puuvillaisia batiikkipaitoja ja mekkoja. Ovat ihanan väljiä ja viileitä.

Sri Lankaa kutsutaan hymyjen saareksi. En ihmettele yhtään, mistä nimitys tulee. Ihmiset todella hymyilevät sinulle spontaanisti aivan koko ajan ja suhtautuminen on äärimmäisen ystävällistä ja avointa. Tulette varmasti kuulemaan käytännön kokemuksia tästä jatkossa. Englantia puhutaan ihanalla "intialaisella tyylillä" - tiedättehän kun laitetaan d:tä vähän joka väliin. Itselläni on selvästi alkuun sama ongelma, kuin aiemmin ainakin kaukoidässä matkustaessani: yritän puhua ihan liian "hienoa" englantia, liian nopeasti ja liian monisanaisesti. Kun huomaan hidastaa ja puhua mahdollisimman yksinkertaisesti, niin tulen paljon paremmin ymmärretyksi. Itse kieli, sinhala, kuulostaa lopulta monine vokaaleineen aika paljon suomelta ja lausuminen on periaatteessa helppoa, kunhan nyt ensin kuulee sanan oikein. Mutta oikein mistään muusta kielestä ei kyllä sanastoon saa tukea, joten opeteltavaa riittää. Olen nyt parin viikon aikana saanut koottua tuollaisen n. 30 sanan sanavaraston, jolla tulen jo ihan kivasti poikien kanssa toimeen. Nimet ovat tosi hankalia ja ensimmäinen viikko menikin siinä, että koitin painaa kaikkien poikien nimet mieleeni. Nyt jo osaan ne, ja jos puhuttelen väärällä nimellä, ovat tosi tarkkoja ja korjaavat kyllä heti :)

Olen aina pitänyt erittäin mausteisesta ruuasta, mutta täkäläinen ruoka on kyllä luku sinänsä. Aivan mielettömän tulista ! Mutta ah, niin hyvää ! Minua kyllä varoiteltiin ennakkoon, mutta uskonko koskaan ennakkovaroittelua (vähän sama kuin lukisi ennakkoon käyttöohjeita, haloo ?!)... Iskin heti ensi ruokailulla suuhuni reilun haarukallisen currya, jossa chiliä ei ollut säästelty. Suu meni tunnottomaksi, silmistä tuli vettä, nenä alkoi vuotaa valtoimenaan ja varmasti poskionteloistakin räjähti kaikki mahdollinen kuona saman tien pois. Luulen että myös korvista lähtivät vaikut.  Onneksi vieressä ei juuri silloin sattunut seisomaan ketään. Kun hetken päästä eräs henkilökunnan daami tuli paikalle, selitin monisanaisesti siinä niiskuttaessani jotain flunssassa...jep jep. Mutta ruokaan kun tottuu ja opettelee tainnuttamaan kastikkeen tulisuuden riisillä, niin hyvä tulee. Ruoka täällä Lotus Hillissä on pääosin kasvisruokaa (riisiä, erilaisia curryja sekä vihanneksia) ja ainakin itselläni on tosi kevyt ja hyvä olo. Lisäksi on kyllä niin päin, että pojat ovat kyllä liikuttaneet tätä valkoista (hetkittäin pinkkiä) pyöreää tätiä niin huolella, että kuntokin tuntuu kohenevan. En enää edes helteessä hengästy noustessani jyrkkää Lotus Hill:in mäkeä.

Nyt tässä maistiaisiksi muutamia hauskoja hetkiä ensimmäisiltä viikoilta:
minulla on Suomessakin tapana, kun pidän jostain tai asiat menevät haluamallani tavalla, nostaa peukalo pystyyn ja joskus sanoa "nice". Ilmeisesti viljelin tätä tapaa niin ahkerasti jo ensimmäisenä päivänäni Lotus Hillissä, että kiinnitti huomion. Yksi pojista, todellinen showmies (joka muuten osaa hämmentävän suuren määrän englanin sanoja), opetti minua toisena päivänä lausumaan nimeään oikein. Kun toisella kerralla osasin ääntää tarpeeksi hyvin, hän nosti peukalonsa pystyy, räväytti leveän hymyn ja sanoi "nice !". Samainen nuoriherra poimi ulkoilulenkillä ollessamme maasta tyhjän shampoo-pullon. Kun kerkesin kohdalle, painoi hän sen korvalleen ja sanoi "hello, hello ? Phone !" Arvatkaa kuka repesi nauramaan ja siinä sivussa muut ympärillä. Lisäsin vielä, että "Nokia Phone", jonka jälkeen loppulenkin ajan kuului jatkuvasti "hello hello nokia phone!".

Yritän myös kannustaa poikia parhaani mukaan - olen opetellut sanomaan "hyvä", "hienoa", "kaunis" jne. ja kun joku jottu onnistuu, toistelen sitten noita sanoja ja englanniksi perään. Meillä oli keskiviikkona vierailulla paikallinen hyväntekeväisyysyhdistys sekä paikallisen koulun oppilaita. Olivat mm. tuoneet mukaan ihan hillittömät discovälineet (kaiuttimet, dj-pöydän, koko helahoidon) ja tanssimme porukalla keskellä päivää aivan hillittömästi paikallista poppia varmaankin 4 tuntia. Olen muuten ihan varma, että parempaa fiilistä ei löydy mistään tämän saaren discosta. Jossain välissä kerkisin ottaa pari minuuttia videokuvaa kännykälläni (en saa sitä valitettavasti ladattua tähän, koska tiedosto on niin iso). Kun näytin kuvaa seuraavana päivänä pojille, totesi yksi heistä hyväksyvästi "very good Kristiina !".

Täkäläiseen buddhalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti hyväntekeväisyys. Onkin niin, että monena päivänä viikossa esim. joku lähialueella asuvista perheistä tai poikien sukulaisperheistä tuo lahjoituksena lounaan, välipalan tai päivällisen. Toisena päivänä yksi naapuriperhe toi välipalan, jossa tarjolla oli mm. paikallisia leivonnaisia. Leivonnaiset oli tehty kukan lehden (vähän banaaninlehteä muistuttava) sisälle. Minä join omaa teetäni ja perheen 3 teini-ikäistä tyttöään seisoi ystävällisesti hymyillen vieressä ja tarjosivat kovasti eri sortteja. Sain käteeni tuon leivonnaisen ja haukkasin...tietysti siten, että tuo lehti oli päällä. Tytöiltä pääsi erittäin kokonaisvaltainen "hihihihihihiiih..." -nauru ja yksi riensi kuorimaan minulle leivonnaisen. Kait vähän sama, kuin olisin alkanut syödä banaania kuorineen. Hauskaa oli kaikilla osapuolilla :)
Toisena päivänä lounasta syödessäni ympärillä seisoi kahdeksan aurinkoisesti hymyilevää vierailijaa, jotka seurasivat jokaista suupalaani, tarjosivat koko ajan eri lajeja lisää ja välillä keinuttivat silleen ihanasta päätä sivuttain puolelta toiselle (silleen intialaistyylisesti). Kehuin ruokaa (joka oli äärettömän hyvää) koko laajalla sanavarastollani. Pakko myöntää, että vaikka aika huomiohakuinen olenkin, niin tuossa tilanteessa melkein jo alkoi ujostuttaa. Ihania ihmisiä :) !!!

Kriketti on täällä kansallislaji, ihan elämää suurempi juttu, väittäisin että isompi kuin jääkiekko Suomessa. Osalle pojista ihan ykköstoiveita on aina pihalla ulkoillessa, että "pelataan krikettiä" eli pari poikaa löy ja 2-3 syöttää tennispalloilla. Pienemmille on muoviset vähän kevyemmät mailat ja pehmeät pallot. Olin pari ekaa päivää poikien mielestä ehkä maailman p....kin syöttäjä, en tajunnut, ettei palloa heitetä suoraan vaan pompusta. Sain selkeästi kuitenkin hyväksyvää muminaa aikaiseksi kun onnistuin heti ekana päivänä lyömään pari komeaa kaarta. Nyttemmin olen kehittynyt syöttäjänikin huimasti ja minua ihan toivotaan siihen hommaan.

Tuosta laulamisesta sadepäivän iloksi laitoinkin jo fb:ssä: harkitsen ohjelmistoni laajentamista tuosta "hämä-hämä-häkistä" mm. covereihin "mummo kanasensa niitylle ajoi" sekä "kas kuusen latvassa oksien alla". Encorena aion edelleen säilyttää tuon "korpikuusen kannon alla".

Yhtenä päivänä koulutuntien aikana minun tehtäväni oli askarrella parin pojan kanssa ja avustella samassa pöydässä kahta palapelin kokoajaa ja yhtä poikaa, joka kokosi pienistä pyöreistä napeista koostuvaa peliä. Pöytään teki salamaiskuja eri suunnista yksi äärimmäisen nopea pikkuviikari, jolla on tapana aina laittaa kaikki ensimmäisenä suuhun. Niinhän siinä mm. kävi, että kun olin levittämässä liimaa yhdelle sivulle, niin pieni käsi ilmestyi jostain välistä, vei silkkipaperinipun ja pakoon juostessaan viikari kerkisi sullomaan silkkipaperia suuhunsa. Kun sain silkkipaperin takaisin, tollon suusta ulos ja palasin pöydän viereen, oli askartelijan vieruskaveri lätännyt kätensä paperiarkin päälle ja liimannut sen siihen. Kun olin melkein saanut paperiarkin kädestä irti, oli salamaiskuja tehnyt viikari kerinnyt viedä pari pyöreää nappulaa kaverin pelistä ja yllätysyllätys, laittanut ne suuhunsa. Kun sain napit ulos ja palasin pöydän viereen, oli isohko palanen silkkipaperia liimattu pöytään kiinni. Kun aloin irrottaa sitä, ilmoitti yksi palapelin kokoajista äänekkäästi huoltaan ja viittoi paikalta nopeasti poistuvan kaverin perään - viikari oli vienyt pari isoa palapelin palasta ja nakersi niitä paetessaan paikalta. Minä taas perään. Tässä vaiheessa tunnista oli kulunut n. 6 minuuttia... Muistilappuna itselle: valkoisen pyöreän tädin askartelunohjaustaidoissa ja tilanteen hallinnassa on vielä pikkasen kehitettävää. Mutta hauskaa oli. Niin minulla, opettajattarella kuin pojillakin.

No, tästä avausblogista tuli nyt pitkä kuin mikä, johtuen lähinnä tuosta taustan valottamisesta. Ja tässä vasta ihan pintaraapaisua...jatkoa seuraa. Nyt lähden jatkamaan vapaapäivän viettoa ja päivittelen kuulumisia taas pikapuoliin !