Leopardi syntämäpäivälahjana ja unelmien junamatka - matkakertomuksen 2 ensimmäistä päivää

Vaihdoin tosiaan viime viikonloppuna (tai kohta siis jo toissaviikonloppuna)  vuosikymmentä – kiitokset vielä tätäkin kautta kaikille onnitteluista ! Ihanaa, että olette olemassa J

Palasin reissulta tänne Lotus Hill:iin maanantai-iltana ja niin on haipakkaa pitänyt koko viikon, etten ole ennättänyt vielä herkistellä näistä kokemuksista tarkemmin. Tein nyt myös suoraan töitä koko viikonlopun ja jään viettämään vapaapäiviä vasta huomenna eli ma-iltana. Tänään matkakertomusta luvassa pari ensimmäistä päivää, kolmas päivä sekä kuluneen viikon tuntemuksia sitten alkuviikolla.

Lauantai, päivä 1

Starttasin 3 päivän ja 2 yön matkalleni lauantaina 5.11 klo 6.30 aamulla. Ensin suuntana oli Matara, aivan saaren etelärannikolla, jossa vierailin Weherahenan valtavassa buddhalaistemppelissä, joka on osin rakennettu maan alle. Erittäin hyvää englantia puhuva opas kertoi buddhalaisuuden historiasta (josta toki jotain perustietoja jo olikin), buddhalaisuuden saapumisesta Sri Lankaan, symboliikasta Buddhan kuvissa jne. Ihastelin yli 30 metriä korkeaa buddhapatsasta sekä korvan vierestä tasanteelta, että sitten ihan maan pinnalta

Tästä matka jatkui kohti Yalan kansallispuistoa. Matkalla pysähdyimme rannikolla katsomaan luonnon omaa suihkulähdettä, joka paikallisessa englannissa oli kyltin mukaan ”blow hole”… Eli meren rannalla, korkean kallioseinämän päällä oleva reikä, josta aaltojen osuessa kohdalleen (erityisesti monsuuniaikaan) nousee kymmenien metrien korkuinen vesimassa. Tällä kertaa vesi oli sen verran matalalla, että vesisuihku jäi muutamaan kymmeneen senttiin, mutta kiva paikka silti.

Iltapäivällä saavuimme Tissamaharaman kaupunkiin, joka on aivan kansallispuiston laidalla. Nopea majoittuminen järven rannalla sijaitsevaan siistiin pikkuhotelliin ja suunta jeeppisafarille kansallispuistoon. Yalan puisto on ymmärtääkseni pinta-alaltaan maan toiseksi suurin, mutta kävijämäärältään suurin. Jeeppikuski puhui hyvää englantia ja osasi kertoa sekä alueesta että eläimistä. Ja mikä tärkeintä, hän ja vieressä istuva apupoika bongasivat kaikkia mahdollisia eläimiä ja lintuja ja osoittivat niitä koko ajan. Matkan aikana näkyi mm. iguaaneja (liskohavaintojeni koko kasvaa viikko viikolta...), pieniä ja isoja krokotiilejä, apinoita,  norsuja, erilaisia lintuja, mangusteja (uusi suosikkini eläinmaailmassa, koska antavat kobrille köniin..), vesipuhveleita jne.

Kävimme kuljettajan kanssa mm. syväluotaavan keskustelun siitä, onko ihmisten suhteen samoin kuin riikinkukkojen eli urokset ovat komeita hulppeine pyrstöineen ja naaraat sitten vaatimattomampia  (tämä siis kuljettajan mielipide). Tuosta en ollut samaa mieltä, mutta sen sijaan rohkenin kyllä väittää, että juuri noin riikinkukkojen tapaan ihmismaailmassakin urokset luulevat (huom! luulevat!), että naaras hurmataan pelkästään heiluttelemalla näyttävää pyrstöä, tanssahtelemalla ja uhoilemalla. Kun näin aivan suloisia villisian porsaita tönkimässä emonsa kanssa vesilammikossa ja luonnollisesti huokailin ”aih ja voih…” kysäisi kuljettaja minulta ilkikurinen virnistys naamallaan: ”Aaa…Madam like barbeque ?” No just joo, ei kyllä mitkään ribsit olleet tuolla hetkellä mielessä.

Pysähdyimme myös paikalle, jolle tsunami aikoinaan iski pahiten kansallispuiston alueella. Koko päivän ilojen ja elämysten rinnalla veti hiljaiseksi jäädä miettimään ja muistelemaan, mitä se tällekin alueelle ja kaikille näille ihmisille aikanaan merkitsi.

Kansallispuistoalueella kierteli lukuisia muitakin jeeppiseurueita vähän eri reittejä ja kuljettajilla näytti olevan tapana, että bongattuaan jonkin harvinaisemman eläimen, soittelivat toisilleen ja vinkkasivat. Yalan puisto on kuulemma yksi harvoista paikoista, joissa hyvällä tuurilla voi nähdä leopardin. Yhdessä vaiheessa kierrosta jonotimme kymmenen muun jeepin kanssa yhteen ryteikkökohtaan, jossa kuulemma leopardi makaili. Tuossa kohdassa ei kyllä oikein mitään näkynyt.

Olimme jo suuntaamassa takaisin kohti pääporttia, koska hämärä alkoi laskeutua. Ja silloin se tapahtui ! Tulimme pienen aukion laitaan ja huomioni kiinnittyi tien vieressä juoksevaan jänikseen. Ja samalla hetkellä kun kuljettaja huudahti ”Look, leopard!”, näin sen itsekin. Kuljettaja sammutti välittömästi auton. Ja siinä se käveli aukion halki, ilmielävänä, n. 30 metrin päässä jeepistä. En mahtanut mitään, vaan huokaisin ”ooooh, waauu!”, jolloin kuljettaja ja apupoika suhisivat molemmat ja kuljettaja kuiskasi ”be very, VERY quiet now !”. Leopardi pysähtyi, katsoi autoon ja jatkoi rauhallista kävelyään häntäänsä heilautellen läheisen puun juurelle. Ja laskeutui puun juurelle makaamaan. Hetken kuluttua paikalle tuli toinen jeeppi, jota kuljettaja viittoi sammuttamaan moottorin. Jeeppi jäi taaksemme ja me siihen aitiopaikalle. Hetken maattuaan leopardi pyörähti selälleen ja veti tassut koukkuun ihan kuin oma koiratyttöni konsanaan ! Olin niin vaikuttunut, että hipi hiljaa pysyminen ei tuottanut vaikeuksia. Kuljettaja kuiskasi, että tajuanko miten onnekas olen ? Minä pyyhin silmäkulmia liikutuksesta ja kuiskasin, että en ole onnekas, tämä taitaa olla syntymäpäivälahjani… Hetken aikaa lekoteltuaan leopardi nousi ja käveli häntäänsä heilutellen, joustavin askelin takaisin metsikköön. Minä olin edelleen ihan hiljaa. Olin niin hiljaa suurimman osan loppumatkasta, että kuljettaja kysyi jo jossain vaiheessa, onko kaikki hyvin ? Vastasin, että paremmin kuin hyvin, fantastisesti.

Palasimme hotellille ja lähdin illalliselle. Menua tutkiessani päätin, että kyllä nyt pitää vähän jo hankkia säröä tähän nunnamaiseen elämääni ja tilata ruokaoluen lisäksi jokin aperitiivi. No, koska entisessä siirtomaavaltiossa ollaan, niin mikä sopisikaan paremmin kuin gintonic. Sitä paitsi, eivätkö esim. britit Intiassa aikanaan vetäneet gt:tä ihan aamupäivästä alkaen, koska ginissä oleva kiniini oli tarpeen malarian torjunnassa. Eli terveysvaikutuskin vielä, selvä homma ! Ystävällinen tarjoilijapoika tuli ottamaan juomatilausta ja pyysin ”gin and tonicin” sekä ”soda”:n (soda on täällä yhtä kuin kivennäisvesi. Jos tilaat vain mineral water, saat tavallista kuplatonta pullovettä). ”Yes” sanoo tarjoilija ja poistuu paikalta. Kuluu hetki, ja paikalle tulee toinen tarjoilija: ”Madam, excuse me, you want tonic or soda ?” Ja minä: ”Yes, I want both. One gin and tonic AND one soda”. “Okei, yes” sanoo tarjoilija ja poistuu. Kuluu hetki ja paikalle tulee kolmas tarjoilija: “Madam, I’m sorry, but you wanted tonic and soda ?” Ja minä: ”Yes. One gin and tonic. And one soda.” “Aaah, okei Madam!” sanoo tarjoilija ja poistuu paikalta.  Ja hip hei ! Ilmestyy hetken kuluttua lasin kanssa, jossa on pohjalla selvästi giniä. Ja kahden samanlaisen pullon kanssa, koska ei ole erikseen tonicia ja sodaa…mutta silti kyllä käytiin kolmeen kertaan kysymässä, kumpaa haluan J No, hymy ei hyytynyt hetkeksikään ja täällä ylipäänsä ei kuulu koskaan menettää hermojaan, se on äärimmäisen huonoa käytöstä.  Kun saan ruuan nautittua ja olen jo tekemässä lähtöä huoneeseen, tulee kolmas tarjoilija vielä ystävällisesti kysymään ”Madam, meaby some more gin ?”. Juu ei, tällä kertaa Madam ei tarvinnut yhtään enempää giniä, koska aamulla oli herätys klo 03.30 ja startti eteenpäin klo 04.00. Huoneessa tarkistin vielä muuten wikipediasta tuon gintonicin malariaa ehkäisevän vaikutuksen. Kröhm, tuota... se olikin aikanaan niin, että kiniiniä oli siinä tonicissa, ei ginissä. Ja tonic oli kiniineineen niin pahan makuista, että itse giniä käytettiin peittämään sen kitkerää makua (??!!). No, jos ei muuta, niin hyvä perusteluyritys terveysvaikutuksineen ainakin.

Sunnuntai, päivä 2

Sunnuntaina totesin heti hyvin aamuvarhaisen herätyksen jälkeen, että syntymäpäivien jälkeisenä aamuna mitä ilmeisemmin aina kuuluu olla jokin paikka kipeänä. Joskus on ollut pää kipiä, kun on tullut juhlittua vähän liikaa. Joskus jalatkin kipeät, kun on tullut tanssittua liian railakkaasti (ja mieluusti tietysti pöydillä J). Tällä kertaa herätessä oli takapuoli kipeä…. ja ennen kuin kukaan kerkiää kuvitella mitään irstasta tai säädytöntä, niin syynä oli vain ja ainoastaan edellispäivän jeeppisafari, joka oli yli 4,5 tuntia melkoista pomppimista.

Aamiaisboxi mukaan ja klo 04 suunta kohti sisämaata, Ellan kylää ja rautatieasemaa. Sieltä hyppäsin junaan, joka kulkee aivan huimaavien vuoristomaisemin läpi. Vuoret ovat tosiaan aivan vihreitä ihan huipulle asti ja rinteet pääosin teeviljelmien, eli saaren vihreän kullan, peittämiä. Sää oli vielä selkeä, joten oli huikaisevaa nähdä tuota kaikkea auringon noustessa yhä korkeammalle. Junan vauhti on melko hiljainen ja paikalliset roikkuvat avoinna olevista oviaukoista ihan huoletta katselemassa ulos. Hurjan näköistä touhua, mutta ihan pikkasen kokeilin itsekin just ennen kuin saavuin omalle asemalleni. Onnistuin saamaan paikan junan viimeisestä vaunusta, joka on ns. maisemavaunu, jossa on takaseinä melkein kokonaan isoa ikkunaa. Ja istuinpaikan ikkunatkin saa helposti auki, joten kuvaaminen ja maisemien ihailu oli helppoa. Matkan aikana juna myös kulki varmaan 30 eri mittaisen tunnelin läpi. Opin senkin, että paikallisten lasten kuuluu aina tunnelin sisällä huhuilla avoimista ikkunoista, jolloin kaiku sitten vastailee. Junamatka kesti kolmisen tuntia ja kuljettajani oli vastassa Nanu Oyan –kylän asemalla. Seurasin matkan etenemistä kartastani ja olin jo kovasti hyppäämässä pois edellisellä asemalla (joka puuttui kartastani ja junassa ei tietenkään ole mitään kuulutuksia, vasta aseman kohdalla näkee nimen), mutta ystävällinen konduktöörisetä nappasi just ajoissa olkapäästä kiinni ja näytti, että ei vielä, vasta seuraavalla.

Asemalta suunta kohti Nuwara Eliyan kaupunkia. Kiva pikkukaupunki, jonka ympäristössä on 3 golfkenttää. Yksityiskohta jolla varmistan, että puolisokin sitoutuu tulemaan tänne seuraavalla lomamatkallamme… Pienen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kiemuraista tietä ylöspäin uskomattoman vehreyden ja vihreiden sävyjen läpi kohti MacWoodsin teetehdasta, joka sijaitsi luonnollisesti teepensaiden peittämien rinteiden ympäröimänä. Asiantunteva opas selvitti teen kasvatukseen ja valmistukseen liittyviä yksityiskohtia ja heti tehtaan pihalla kyllä tuoksusta tiesi, mihin paikkaan oli tultu. Tehtaan on perustanut vuonna 1841 brittiherra nimeltään MacWood ja tehdas oli saman perheen omistuksessa aina 1950-luvun loppupuolelle asti. Virkistävä teehetki suklaakakun kera (ihanaa, lisää paheita..:)  tehtaan yhteydessä olevassa viehättävässä kahvilassa ja sen jälkeen suunta edelleen upeiden maisemien halki kohti Kandyä.

Kandy on yksi maan suurimmista kaupungeista ja sisämaan keskuksista. Kaupunkiin saavuttuamme pysähdyimme ensin kasvitieteelliseen puutarhaan, jota kiertelin ihastelemassa noin tunnin verran. Sen jälkeen tutustuin yhteen buddhalaisista päätemppeleistä eli Sri Dalada Maligava:an, jossa säilytetään yhtä buddhalaisuuden pyhäinjäännöstä eli Buddhan hammasta. Itse hammasta en nähnyt, oli sen verran syvällä kullatussa säilytyspaikassaan, mutta se otetaan aina säännöllisesti esille tiettyinä juhlapyhinä. Oppaanani toimi mitä valloittavin vanha setä, joka pursui kaikenlaista tietoa ja kerkisi myös opastuksensa ohella kysellä minulta kaikenlaista, lähtien asumismuodostani Suomessa ja miehen ammatista… Lisäksi kertoi paljon paitsi itse temppelistä, myös buddhalaisuudesta yleensä. Temppeli on sinällään mielenkiintoisella paikalla: aivan vieressä on hindulainen temppeli, vastapäätä moskeija ja toisella puolella vieressä katolinen kirkko. Ja niinhän sen juuri pitäisi mielestäni mennäkin, eri uskonnot ja niitä edustavat ihmiset sulassa sovussa ja rinnakkain keskenään. Ihmisen kykenemättömyydestä siihen taas puolestaan kertoo se surullinen seikka, että opas näytti minulle paikan aivan temppelin yhden sisäänkäynnin edessä, jossa 1990-luvun lopulla, vielä sisällissodan aikaan, kuoli 29 ihmistä pommiattentaatissa.

Temppelin jälkeen suuntasimme taasen majoittumaan, mukavaan hotelliin kukkulan rinteeseen. Ensimmäinen kerta muuten, kun majoituin hotellissa, jossa parvekkeen ikkunat suositeltiin pitämään kiinni johtuen varastelevista apinoista. Ja tosiaan, hotellin sisäpihalla oli valtava puu, joka kuhisi pieniä apinoita. Ennen iltaohjelmaan lähtöä seurailin niitä hetken parvekkeelta ja ovat kyllä ovelia pikku otuksia. Hypähtelivät parvekkeille ja ikkunalaudoille ja sen jälkeen kävivät käpälillään systemaattisesti ikkunan raameja läpi ja koittivat, josko saisivat auki…

Pikainen virkistäytyminen hotellilla ja sitten suuntana iltaohjelma, joka oli paikallinen kansantanssiesitys. Lähinnä rumpujen ja torvien säestämää tanssia, naamiotanssia, akrobatiaa, suorastaan hypnoottista  menoa.

Juttelin esityksen tauolla vieressäni olevan pikkuruisen, vanhemman intialaiselta näyttävän rouvan kanssa, joka puhui aivan hurmaavaa, jotenkin vanhahtavaa täydellistä brittienglantia. Ymmärsin, ettei hän asunut Intiassa, joten lienee siis UK:sta. Juttelimme matkakokemuksista ja hän kyseli kovasti tuosta junamatkasta, jonka olin tehnyt aamuvarhain. Daami (arvioisin n. 75 vuotias) kertoi mm. että on itsekseen 3 kuukauden (kyllä, kolmen kuukauden!!!) maailmanympärysmatkalla.  Wow ! Tuossakin on jotain, mihin pyrkiä.

Illan esitys päättyi tulisilla hiilillä kävelyyn (siis esiintyjät kävelivät, ei yleisö J) Daami oli kertonut tuon kiinnostavan häntä kovasti. Kun siirryimme ulkotiloihin katsomaan esitystä, jäi daami armotta muutaman suurikokoisen saksalaisen taakse, eikä nähnyt mitään. Daamin vieressä seisova kuljettaja ei saanut saksalaisia hievahtamaankaan. No, pakkohan siinä oli toimia. Nappasin saksalaisherroja olkapäistä kiinni, lausuin kohteliaat ”Entschuldingung”:it, raivasin heidän välistään tien ja ohjasin pienikokoisen daamin suoraan eturiviin. Ja siirryin sen jälkeen saksalaisherroille hymyillen itse sivuun heidän edestään. Ei tullut niskaan mitään ”Donnerwetter”iä vaan ihan ystävälliset hymyt, kun tajusivat, mistä oli kyse. Pihalla vielä kättelimme daamin kanssa ja toivottelimme toisillemme hyvää matkan jatkoa.

Hotellille päästyäni käväisin syömässä ja sitten nukkumaan (pihapuun apinatkin olivat häipyneet jonnekin yöpuulle). Seuraavana päivänä olisi luvassa norsuja, norsuja, norsuja….